Kirja-arvostelu: Uusi Nokia käsikirjoitus
Nokian arvostus raatii pohjamutia. Osakekurssi on tätä kirjoitettaessa painunut alle 8 euron. Kurssin arvoa mittaava P/E -luku on teknologiayhtiölle naurettavan alhainen, 11. Suomen ylpeyden voisi ostaa pörssistä pois pilkkahinnalla, 29 miljardilla eurolla. Yhtiö tekee kohtuullista voittoa, mutta tulevaisuuden usko on karannut sijoittajilta. Uutta johtoa eivät sijoittajat Nokialle valitse, vaan äänestävät jaloillaan.
Ennen niin arvostetun ja pelätyn Nokian ulkokuoreen on Suomessakin tullut isoja repeämiä. Yhtiön tuotteita pilkataan avoimesti mediassa, keskustelupalstoilla, kahvipöydillä. Enää ei Lex Nokia onnistuisi, yhtiön murentunut arvovalta ei siihen riittäisi.
—
Nokiasta on kirjoitettu viimeisen vuoden aikana useitakin kirjoja. Aiemmin olen tässä blogissa arvioinut Ari Hakkaraisen “Menestyksen hinta”. Nyt sain Juhani Riskulta arvosteltavaksi kirjan “Uusi Nokia”.
Kirjoittajan datadraamaksi nimeämä tyylilaji ei ole aivan kevyttä luettavaa. Tässäpä huomioita.
—
Kirjan perusviesti on se, että Nokia on perustettava uudestaan niin kuin vuonna 1992. Uusi Nokia henkilöityy perustajiinsa, omistajiinsa ja henkilöstöönsä. 300 epäkelvolle pomolle ja 15 000 työntekijälle pitää antaa fiksusti kenkää.Vähempi ei riitä.
Risku luonnostelee Nokialle kahden johtajan mallin Applen ja Googlen tapaan. Siinä operatiivinen hallintojohtaja (CEO ) hoitaisi juoksevat asiat ja sisältöjohtajalla (CDO) on vapaus ja tehtävä johtaa yhtiön tulevaisuutta. CDO on uuden Nokian visionääri, innovaattori, muotoilun johtaja, tuotekehityksen päällikkö. Sisältöjohtajan lähimpiä luottohenkilöitä olisivat strategia-, visio-, ja draamajohtaja. Viimeksi mainitulle kuuluisivat mm. netti, media, yhteisöt, elokuvat, teatterit.
—
Risku on kirjoittanut kirjansa yksin oman kustannusyhtiönsä kautta. Se antaa vapauden kirjoittaa juuri niin kuin haluaa ilman kustannustoimittajien ohjailua, mutta lukijan näkökulmasta kirja on kompleksinen. Risku kirjoittaa paljon. Sivujen reunat täyttyvät huomautuksista, joista osa on osuvia, osa ei.
Otanpa vain pienen esimerkin. Risku kirjoittaa mobiilidiivana tunnetuksi tulleesta Darla Mackista näin: “Darla Mackia on pidetty löysässä hirressä mobiiliprinsessana, välillä vetäen, välillä löystäen. Darla olisi ihanteellinen Android-miljonääriksi Googlen listoille. ”
Höpsistä sanon mitä. Yhdysvalloissa asuva Darla piti semisuosittua blogia, mutta ei hän mikään jysäyttävä kirjoittaja ollut. Muistan, että Nokia toi Darlan Suomeen jossain vaiheessa, ja tämä pääsi moikkaamaan Olli-Pekka Kallasvuotakin. Mikä muu yhtiö kuin Nokia ei suhtaudu bloggaajiin niin myönteisesti kuin Nokia. Mieleen tulee vaikkapa Stefan C, joka sai määräaikaisen paikan Nokiasta, mutta tyri homman paljastettuaan N86 valokuvausominaisuudet nettisivuille. Betalabsin Tommi Vilkamo on hyvinkin suosittu yhteisöhahmo, ja nyt Niiini Kokkonen blondailee Ovi Blogissa.
Kirja olisi kaivannut kustannustoimittajaa, joka olisi tiivistänyt ja fokusoinut tekstiä, hionut lauseita ja poistanut toistoja. Ymmärrän kyllä, ei ollut kovin fiksua laittaa signaali-insinööriä Tero Ojanperää neuvottelemaan sopimuksista Hollywoodin elokuvamogulien kanssa, mutta en halua lukea tätä monessa kohtaa kirjaa. Organisaatioissa ihmisiä epäsopiviin tehtäviin nostava Peterin periaate on toistettu liian monessa kohtaa.
—
Juhani Risku on muotoilun ammattilainen, ja terävimmillään hän on kritisoidessa vanhan Nokian muotoilusotkua laite- ja käyttöliittymäpuolella. Samalla lukijat pääsevät kurkistamaan Nokian sisäisiin prosesseihin tavalla, joka ei ole ehkä koskaan ennen ollut mahdollista. Risku kirjoittaa viiltävää analyysia siitä, kuinka kouluttamattomat henkilöt tulevat johtamaan muotoilua, kuinka jokainen voi sanoa jokaisesta asiasta mitä vain.
Risku kauhistelee vaikkapa sitä kuinka Nokia osti Dopplr-yhtiön ja kuinka (nimeltä mainitsematta) sai kaupalla takaisin Marko Ahtisaaren muotoilujohtajaksi. Hän ennakoi muotoilun parissa työskentelevien kapinaa. Ahtisaari on ehkä mukava heppu, mutta hänellä ei ole muotoilun peruskoulutusta. Ahtisaarella ei Riskun mielestä ole mitään mahdollisuuksia nousta vaikkapa Frank Nuovon tai Alastair Curtisin tasolle.
—
Nokiaa seuratessani kauhistelin usein miten yhtiö palkkaa sumeilematta jenkkijohtajia. Suhtauduin kovasti epäillen siihen, että Applesta tai Googlesta poispotkitut tai muuten vain lähteneet tulevat vetämään Nokian bisneksiä. Jaarittelua tulee suusta, mutta löytyykö sitoutumista yhtiön tavoitteisiin ja halua saavuttaa jotain muuta kuin hyvä eläkevirka. Monille suomalaisille Nokiassa työskentely on – tai on ainakin ollut – paitsi keino hankkia voita leivän päälle, niin myös osallistumista kansallisesti merkittävää projektiin.
Risku on samoilla linjoilla: “Suomalaisen työn ennakoitavuus on hyvä, kommunikaatio suoraa ja koodisto selkeää. Nokiassa globaali ulottuvuus on antanut kansainvälisyyden manana-kertoimilla. Ikuinen approval-prosessi on ruotsalaisilta, selkään puukottaminen hyötykulttuureista, tehokas-ei-niin-hyvässä tulee saksalaisilta, poissaoleva impulsiivisuus espanjalaisesta kulttuurista, hällä-väliä-kulttuuri italialais-kiinalaisena risteytymänä.”
Risku kirjoittaa amerikan diivasta Lee Eptingistä ja Forum Nokian hukatuista mahdollisuuksista. Entäpä sitten toinen diiva Mary MacDowell, joka tuhosi Enterprise Solutionia ja Corporate Developmentia ja sai nyt johdettavaksi peruspuhelimet. Hirvittää suoraan sanoen.
—
Olisin lukenut mielelläni kirjasta enemmän analyysejä Nokian johtajista, mutta näistä Risku kirjoittaa sittenkin varovaisesti. Kaikista hän ei kirjoita sukunimellä, joten jää lukijan taustatietojen varaan, kuka on vaikkapa 5 miljardin hintainen Taru R tai bränditiimin Liza R, Pekka R, Ari T, jotka ovat luoneet Riskun mielestä laiskan brändin ja hukanneet 20 miljardia mahdollisuuksia. Tai millainen oli viime vuonna Nokiasta siististi syrjäytetty Bob Ianucci.
Jenkeissä paljastuskirjat ovat paljon suorempia, Suomessa ollaan pidättyväisempiä, tämä kai on johtopäätös Riskun ratkaisusta.
—
Jotain muutakin kaipasin. Kirjassa analysoidaan sittenkin hyvin vähän Nokian puhelimia tai palveluita. Olisin halunnut kurkistaa vaikkapa miten N95:stä tuli tuoteikoni, oliko se yllättävää ja miksi menestystarina päättyi sen jälkeen. Tai yrityskaupat. Ne ovat Riskun mukaan olleet epäonnistuneita. Olisin halunnut lukea, miten ihmeessä Nokia päätyi aikanaan ostamaan Twangon tai Avvenun, Amerikan tanttojen älynväläyksiä vai mitä?
Risku kyllä mainitsee Ovi Storen edeltäjät Moshin, Download! in ja Software Marketin. Mikseivät nämä menestyneet niin kuin iPhonen App Store. Missä vika, Risku kysyy ja vastaa: Johtajuus, kompetenssi, GEBin ymmärryksen, seurannan, tuen ja osallistumisen puute, laiskuus, Tampere-keskeisyys, johtajien arroganssi. Väärät johtajavalinnat ja Nokiaan kehittynyt amerikantauti, paistattelu. Puuh. Jäin kaipaamaan pidemmälle menevää analyysiä. Kuka oli väärä johtaja, kuka laiska ja mitä pahaa on tamperelaisissa. Ehkä nämä koodisanat aukeavat Nokiassa työskenteleville, mutta ulkopuolisille ne jäävät vieraiksi.
Käyttöliittymistä Risku kirjoittaa enemmän. Jälkeenpäin tuntui käsittämättömältä, kuinka Nokiassa suhtauduttiin iPhoneen vähätellen ja kuinka tutkimuskeskuksen ideoista äärimmäisen vähän (1) otettiin S60-alustalle. Valtavasti hukattuja mahdollisuuksia.
—
Kirja on henkilökohtainen, polveileva, välillä raskassoutuinen, välillä riemastuttava, välillä käsittämätön, välillä oivaltava ja hauska. Risku kertoo omista projekteistaan ja niiden vastaanotosta, analysoi Nokia-kieltä, kritisoi ammattikoulutusta, loikkaa Finnairiin, ideoi Nokian osingonjaon uudelleen, analysoi riemastuttavasti Ronald McDonaldsia, Coca-Colan joulupukkia ja sammakon ja moottorikelkan muotojen samanlaisuutta. Siis paljon kaikesta.
Lopputulos olisi suurelle yleisölle houkuttelevampi, jos se olisi puettu tiiviimpään tarinan muotoon. Se olisi vaatinut karsimista, toisaalta keskittymistä Nokian henkilöihin, tuotteisiin, palveluihin, päätöksiin. Nyt kirjaa voi suositella Die Hard Nokia -fanille, entiselle tai nykyiselle, joka haluaa löytää tiedonmurusia siitä, mikä yhtiössä mättää ja mitä voisi tehdä toisin.
Siellä täällä on kirjassa leimoja. Ne osoittavat parannusehdotuksia, joita Risku lähetti Olli-Pekka Kallasvuon luettavaksi vuoden 2009 heinäkuussa. On mielenkiintoista nähdä, kuinka paljon niistä lopulta toteutuu.
Comments
Leave a Reply